In media vita
Olemme tottuneet ajattelemaan elämää liikkeenä pisteestä A pisteeseen B. Jonakin lineaarisena, hallittavana ja optimoitavana. Mutta entä jos emme juuri koskaan ole sen enempää alussa kuin lopussakaan?
Entä jos ihminen ja yhteiskunta ovat olemassa hajoamisen ja palautumisen prosessien sisällä, eivät niiden tuolla puolen? Mikä yhdistää fysiologian, psyyken, yhteiskunnalliset kriisit ja eksistentiaalisen horjunnan? Voiko kasvusta puhua siellä, missä pinnalla näkyy tuho? Vastakohtien pitämisessä yhdessä auttaa binäärinen maailmankuva.
Fagosytoosi yhteiskunnassa 🔴
Denis Semenikhinin sanojen referoinnin mukaan neuvostoliittolaisten olympiaurheilijoiden valmennusta saattoi kuvata ”osittaisen hajottamisen menetelmäksi”.
Urheilijat olivat 🔝
Katabolia on välttämätön aineenvaihdunnan ehto. Ilman hajoamista ei ole uusiutumista, ilman kuormitusta ei ole sopeutumista.
Herää kysymys: onko yhteiskunnan ja valtion sisällä jotain vastaavaa, jos niitä tarkastellaan kokonaisena organismina?
Totta kai on.
Fagosytoosi kaupunkien kaduilla – juuri nyt 🔴. Sosiaalinen immuniteetti: karkea, kivulias, epätäydellinen, mutta toimiva.
”Sheriffi pyöritteli sormea ohimollaan,
asetti partioita, mutta käsittämätön on sisällä” 🎵— Oxxxymiron, HPL
Tämä ei ole niille ”potilaille”, jotka haluavat vain poistaa stressin ja elää rauhallista, tasaista elämää (I. Yalom, Kun Nietzsche itki).
Kyse ei ole yksilöllisestä mukavuudesta. Kyse on kollektiivisesta Varjosta.
Osittaisesta itsetuhosta jatkokasvun ehtona – aivan kuten harjoittelussa: hajoaminen → palautuminen → superkompensaatio 💪🔝
Ratkaiseva kysymys ei ole itse tuhossa vaan siinä, seuraako sitä palautuminen.
In media vita
In media vita tarkoittaa elämän keskellä.
”Pisteestä A pisteeseen B lähti kalpea nuorukainen, katse liekehtien.
Matkalla hän hieman lihoi, joi haarniskansa ja nai pesijättären” 🎶— Oxxxymiron, Неваляшка
Joka toinen täällä on juuri sellainen…
Inhimillistä, liian inhimillistä: juhla ruton aikana ja rakkaus koleran aikana.
Elämä ei pysähdy kriisin vuoksi – se kulkee sen läpi.
Läpi vaikka väkisin, kuten tavallisesti, vain ilman erottamattomia kumppaneita ja sydänystäviä…
Hiutaleina kimalteleva lumi peittää likaisen Nevan,
Ja ihmiset, kuin oravat pyörissä,
Vapauden paossa kiitävät kohti omaa ”rakkainta siltaansa”.Ja tässä – aivan kuin koko uni paljastuisi valveilla,
Ja rannalla häämöttäisi merkitys.
Päätelmän sijaan
Tuho ei ole itsessään pahaa. Se muuttuu pahaksi silloin, kun sitä ei seuraa palautuminen. Niin ihminen kuin yhteiskuntakaan eivät elä ”kriisin ulkopuolella”. Olemme lähes aina sen sisällä – in media vita.
Kysymys ei ole siitä, miten hajoaminen vältetään, vaan siitä, seuraako sitä palautuminen ja syntyykö merkitys, jonka vuoksi liikettä kannattaa jatkaa.
Kysymyksiä artikkelin aiheesta
01Voiko tuho olla kasvun edellytys henkilökohtaisessa tai yhteiskunnallisessa kriisissä?
Voi, jos hajoaminen kuuluu tuhon, palautumisen ja superkompensaation kiertoon. Ilman palautumista tuho muuttuu pahaksi, ja liikkeen jatkaminen edellyttää merkitystä sekä ihmiselle että yhteiskunnalle.
02Miksi elämää ei voi pelkistää matkaksi pisteestä A pisteeseen B?
Ihmiset ja yhteiskunnat elävät lähes aina keskeneräisten prosessien sisällä: kriisi ei keskeytä elämää vaan muodostuu ympäristöksi, jonka läpi elämä jatkuu.