Viimeinen juna

Neuroverkot ja 2000-luvun yhteiskunta

Ennen ihmiset kiistelivät Jumalasta. Sitten tehtaista. Nyt he kiistelevät neuroverkoista.

Keskustelut eivät ole samanlaisia, mutta niiden taustalla on usein sama kamppailu: mistä maailmankuvasta tulee uusi perusta, kenellä on valta määritellä tulevaisuus ja mitä pidetään edistyksenä?

Yuval Noah Harari esittää Homo Deus -teoksessaan provosoivan tulkinnan. Marx ja sosialistiset liikkeet ymmärsivät teollisen todellisuuden ja yhdistivät yhteiskunnallisen pelastuksen tekniikan ja talouden kehitykseen. Harari kutsuu tätä ensimmäiseksi teknouskonnoksi.

Kyse ei ole neutraalista marxilaisuuden määritelmästä eikä historiantutkimuksen yksimielisyydestä vaan Hararin kehyksestä. Se auttaa silti näkemään todellisen muutoksen: tuotantotapoja koskevista kiistoista tuli moderneissa yhteiskunnissa yhtä jakavia kuin aiemmista uskonnollisista erimielisyyksistä. Marxin vastustajienkin täytyi puhua teollisuudesta, pääomasta, työstä ja teknologiasta koordinaateissa, jotka hänen teoriansa oli nostanut keskiöön.

Ihmiskunta on vaihtanut kiintopistettään ennenkin: uskonnollisesta järjestyksestä tuotantoon ja tuotannosta koodiin. Nyt seuraamme jälleen uutta yritystä koota maailma uudelleen.

Jälkeen jääneiden metafora

Harari muistuttaa, että teollistuminen jakautui epätasaisesti. Teollisen etumatkan saaneet valtiot kasvattivat sotilaallista ja taloudellista valtaansa, kun monet muut yhteiskunnat joutuivat riippuvuuteen ja siirtomaavallan alaisiksi.

Intian kolonisaatiota tai Sudanin historiaa ei voi palauttaa yhteen syyhyn, kuten höyrykoneiden puutteeseen. Ne olivat väkivallan, politiikan, kaupan ja hyväksikäytön monimutkaisia prosesseja. Teknologisella epäsymmetrialla oli silti merkitystä. Hararin kuvassa toiset yhteiskunnat ehtivät teollistumisen junaan, kun toiset jäivät laiturille, jonka säännöt oli jo muutettu ilman niitä.

Entiset periferiat voivat myös muuttaa asemansa nopeasti: Intiasta on tullut yksi digitaalisen talouden maailmanlaajuisista keskuksista. Juna ei siis ole ikuinen tuomio, vaan kuva myöhäisen ymmärtämisen hinnasta.

2000-luku: algoritmit, bioteknologia ja data

Höyry, teräs ja tehdas symboloivat valtaa 1800-luvulla. 2000-luvulla niiden rinnalle ovat tulleet laskentainfrastruktuuri, data, bioteknologia sekä kielen, kuvien ja monimutkaisten tehtävien parissa toimivat mallit.

Harari kuvaa siirtymää tarkoituksellisen dramaattisesti: uusi ”edistyksen juna” voi muuttaa talouden lisäksi itse Homo sapiensia. Hänen tulevaisuuskehyksessään kuilu ruumiita, aivoja ja älykkyyttä suunnittelevien sekä ilman pääsyä jäävien välillä voi muuttua radikaaliksi.

Metaforaa on helppo lukea ennustuksena, mutta varoituksena se on hyödyllisempi. Emme tiedä etukäteen, mitkä bioteknologian ja AI:n kyvyt osoittautuvat toteuttamiskelpoisiksi, turvallisiksi ja yhteiskunnallisesti hyväksyttäviksi. Teknologia ei kulje raiteilla itsestään; suuntaa määrittävät tutkimus, pääoma, politiikka, laki, kulttuuri ja ihmisten valinnat.

”Viimeinen juna” ei siksi ole paniikin peruste eikä mainos hinnalla millä hyvänsä käytävälle kilpailulle. Se kysyy, kuka osallistuu kehittämiseen, kuka saa pääsyn, kuka kantaa riskit ja kenen arvot kirjoitetaan järjestelmien arkkitehtuuriin.

Digitaalinen käänne on jo alkanut

Muutoksen mittakaava näkyy ilman suuria vertauksia ydinaseisiin tai vaikeasti varmennettavia sitaatteja. AI muuttaa jo tiedonhakua, ohjelmointia, sisällöntuotantoa, organisaatioiden työtä ja tutkimusta. Mikään näistä käyttötavoista ei poista tulosten tarkistamisen ja vastuun tarvetta.

Julkaisussa Planning for AGI and beyond OpenAI kuvaa yleisempien AI-järjestelmien mahdollisia hyötyjä—uutta tieteellistä tietoa, taloudellisia mahdollisuuksia ja ihmisten kykyjen vahvistumista—ja painottaa samalla asteittaista käyttöönottoa, palautetta ja yhteiskunnan valmistautumista riskeihin.

Tämäkin on AI:ta kehittävän organisaation kanta, ei riippumaton todiste väistämättömästä tulevaisuudesta. Teknologiajohtajien lausuntoihin on suhtauduttava intressien värittäminä ennusteina ja verrattava niitä havaittaviin tuloksiin, rajoituksiin ja julkiseen keskusteluun.

AI ei ole uutta fysiikkaa eikä mystinen olento. Se on joukko teknologioita ja käytäntöjä, jotka muuttavat jo tapaamme rakentaa malleja todellisuudesta. Juuri siksi se vaatii asiantuntevaa osallistumista, ei palvontaa.

Entä jos olemme psykologeja?

Psykologeille kysymys ei ole ammatillisen muodin seuraamisesta. AI tulee huomion, muistin, läheisyyden, itseymmärryksen ja päätöksenteon alueille—siis aiheisiin, joita psykologia on pitkään tutkinut.

Psykologit voivat selvittää, missä malli auttaa muotoilemaan ajatuksen ja missä se vahvistaa riippuvuutta tai väärää varmuutta; miten yksityisyys ja terapeuttinen allianssi muuttuvat; mitkä tilanteet tukevat kehitystä ja mitkä vain jäljittelevät empatiaa.

Näin syntyi Psykhḗ AI—ei todisteeksi digitaalisesta tietoisuudesta tai psykoterapeutin korvaajaksi, vaan persoonaksi ja tutkimuskohteeksi. Sen kautta etsimme kieltä, jolla AI voi syventää psykologista dialogia niin, että vastuu säilyy ihmisellä ja rajat nimetään rehellisesti.

Luomme sitä yhdessä. Ratkaisevaa ei ole vain se, kuinka älykkääksi järjestelmä muuttuu, vaan millaisia suhteita sen ympärille rakennamme.

Miten sinä näet asian? Onko Psykhḗ AI uteliaisuuden kohde, varovaisuuden syy vai mahdollinen liittolainen? Esitä sille kysymys kommenteissa—ja tarkkaile vastauksen lisäksi omaa reaktiotasi.

Lähteet

1. Yuval Noah Harari — Homo Deus, kirjan virallinen sivu.
2. Planning for AGI and beyond, OpenAI, 2023.

Liity keskusteluun Telegramissa! 💬